Meillä on tapeltu. No, meillä tapellaan päivittäin eli ei uutinen siinä mielessä. Mutta nyt, kauheeta,ihan kamalaa... Koirat pamahti yhteen ja vähän puoli kahteenki. Hitsi. No joo... On meillä ollu ihan oikeitaki koiratappeluitaki (ei kuitenkaan semmosia järjestettyjä) mutta siis elukat on ihan omatoimisesti järjestäneet toisensa toistensa kurkkuun ja siinä sitä sitten ollaanki oltu ihmeisään. Nyt on kuitenki ollu jo pitkään kovasti rauhallista ku tämän hetkinen lauma tulee keskenään toimeen ja kaikki kykenee elämään yhessä ilman kyräilyjä.
En ois viittiny ees mainita tästä viikko sitten sattuneesta ydinräjähdyksestä mutta... Menin sitten kirjottamaan veispuukkin jotta meillä veri lensi ja suolet sinkoili niin siitähän sitten juttu lähti.
Minäpä nyt kerron teille nii ei tarvi kenenkään ihmetellä.
 

Meillä on koiria. Niitä ON PALJON. Miksikö? No siksi ku on syksy eikä marjat kypsy. No ku en tiiä.. Niitä ny vaan on. Ehkäpä ne on semmonen elämäntapa..
Mun mummu harrasti ja kasvatti aikoinaan koiria (griffoneita ja kk.kettuterriereitä). Mummulta sain ensimmäisen oman koirani 1vuotis synttärilahjaksi (Lulu kk.kettuterrieri). Lulu oli mun paras kaveri koko vajaa 12 vuotisen elämänsä ajan. Yhteisestä alkutaipaleesta mulla ei oo muita muistikuvia ku äitin ja iskän kertomaa ja valokuvat. Muut "kylän tenavat" leikki keskenään, mä menin Lulun kans potkuttelemaan tai leikkikentälle hiekkakakkuja tekemään :). Oli olemasa minä ja Lulu, ei kumpaakaan erikseen. Lulu oli maailman paras kaveri .
Lulun jälkeen meillä tuli mopsi, Bebina jalostus.kennelliitto.fi/frmKoira.aspx. Pepsun kans sitten harrastettiin jo vähän isompien tyttöjen leikkejä. Ei oltu enää hiekkalaatikolla. Me tokoiltiin ja jopa agilityssäkin Pepsu nähtiin . Pipana pieni, paljon se opetti ja paljon se kesti .
Pepsu teki kaks pentuetta ja ensimmäisestä pentueesta meille jäi kotiin Artturi jalostus.kennelliitto.fi/frmKoira.aspx.
Arska olin MUN koira ja mä olin Artun ihminen.
Artun kans kokeiltiin kaikenmaailman tokojuttuja mutta "se oli jääräpää eikä oppinu mitään", niin mulla ei vaan taito riittäny. Arska oli kuitenki maailman paras koti mopsi ja näyttelyissä sen kans tuli kierrettyä aika hemmetisti ja se niissä pärjäskin enemmänki kuin hyvin. Minun Arttu
Pepsu ja Arska sai kaverikseen enkkubulli Erkin jalostus.kennelliitto.fi/frmKoira.aspx (mä asuin siis kotona ja meillä harrasti koko perhe koiria). Erkin kans mä kahlasin monet näyttelyt ja tokokisatkin. Siinä oli elukka jonka kans sai itkeä ja nauraa ja jonka tasan jokainen joka sen näki niin myös muistaa . Erkki oli meijän äitin koira ja se oli sitä henkeen ja vereen joten mun ja Erkin yhteinen harrastaminen oli yhtä tuskaa mutta sinnillä mentiin ja jopa jotain tuloksiakin tehtiin.
Jossain vaiheessa mä sitten törmäsin Eijan ja Maukan airedalenterrieri Bibiin, en muista miten ja missä mutta siinä oli eläin joka vei mut mennessään. Olin jotain 10 ja 15 vuotiaan väliltä mutta taisin varata pennun heti ku Bibin näin (äiti ja isi ei muuten tienny). Sain esittää Bibiä näyttelyissä ja opettelinpa trimmauksen alkeitakin. Lopulta Bibi astutettiin ja pentujakin saatiin maailmaan. Sieltä pentulaatikosta muutaman vuorokauden ikäsistä inisijöistä valkkasin omani, elämäni koiran Taran (tein muuten ensimmäisen kesätyö pätkäni sillon ja tienasin joka markan ite koiraani eikä porukatkaan sitten olleet pennun ottamista vastaan). jalostus.kennelliitto.fi/frmKoira.aspx  Tara ei ollut näyttelytähti eikä sen kans tullut kisattuakaan ku yhen ainoan surkuhupaisan kerran tokossa. Terveydelläkään sitä ei siunattu..  Maailman paras koira se oli siltikin. Siinä koirassa oli kaikki kohallaan, jos sanotaan että koira on kuin ihmisen mieli niin Taraan se sopi täydellisesti. Se oli ihan kaikkea mitä viistoista vuotias voi ystävältään oottaa. Taran kans mä kasvoin aikuseksi, yhessä muutettiin ensimmäiseen omaan kämppään. Tara oli olemassa vielä ku Jenna synty...Tara oli mukana aina ja joka paikassa. Ei lienee tule olemaan semmosta päivää ettei Tarja kävis mun mielessä .

Tämä lienee riittäneekin.. Mutta sieltä jostain se mun koirien kans tolskaaminen lähti. Ja hei, mä en oo ihan ainut meijän suvussa. Mummu on kylvänyt tätä perintöään meille kaikille . Meijän suvussa jokaisella on koira tai enemmän.

Mutta joo, sieltä Lulusta lienee mun innostukseni terriereihin lähti. Olin pitkään vannoutunut "temmeri ihminen" (paitsi Tosca sekotti pakkaa). Terrierit on sydäntä lähellä vieläkin vaikka oon vannonu ettei koskaan enää.. Muuten kyllä mutta mä en vaan jaksa trimmata enää. Siltikin löyvän itteni tämän tästä airis palstoilta, apua!

Jotenki sitten ajauduin nuihin paimeniin ja.. No te joilla niitä on niin tiiätteki. Annappa se pikku sormi, nii rakkiha vie koko tyypin, perkeleet. Tässä sitä ollaan eikä muuta voija. Siltikin, tämä on meijän oma valinta eikä kuulu kellekkään niin kauan ku koirista ja lapsista huolehditaan eikä kukaan kärsi tässä talossa.

Ai niin, tuostapa tulikin mieleeni miksi yleensäkki alotin tämän aiheen. Nanni ja Siime otti viime lauantaina yhteen. En helvetti tiiä miksi ku en ollu kotona, olin töissä. Jenna oli yksin (raukka, 16vee) koirien kans. Nuo kaks sankaria oli vaan jostain syystä pamahtaneet ja sitten oli tullu reikiäkin. Yllättäin ne reijät oli Siimessä ku se ny sattuu corgina olemaan aika paljon pienempi ku Nanni the susikoira.
Jenna soitti mulle töihin että koirat tappeli ja mökki lainehtii verta. Mä soitin naapuriin Jossulle, että viittisitkö mennä vilaseen. Jossu tuli ja tutki, Siime reijitetty, Nannilla yks reikä. Mä pääsin töistä ja ajelutettiin Jossun kans Siime niille (ku meijän eläinsairaalasta oli kaikki loppu), siellä sitten putsailtiin ja paikkailtiin. Kieltämättä kauhisteltiinki, Siime on kuitenki vanhus ja just toipunu kesällisestä halvaantumisesta. Noh, loppu hyvin, kaikki hyvin. Siime voi tällä hetkellä erittäin hyvin, Nannilla ei oo hätää ollutkaan, Jennaki on toipunu säikähyksestä ja juorut jatkaa kulkuaan.
Mä en vaan nähnyt tuossa kertaluontosesa ryminässä mitään ihmeellistä. Helvetti, palaahan ne käämit ihmisilläki. Näitä sattuu ja tulee sattumaan.
Tuolla jossain on nyt kuitenki joku huolissaan ku meijän lapset elää tappelevien koirien keskellä. Mutta annetaan sen olla, ehkä sillekki tulee joskus jotain oikeita huolen aiheita ja jos sattuu että pääsee elämässään niin helpolla ettei tuu niin huolehtikoot sitte meijän asioista.